Heidi Haaviston puhe talvisodan alkamisen muistotilaisuudessa Lempäälässä 30.11.2019

Tänään talvisodan syttymisestä tulee kuluneeksi tasan 80 vuotta. Ihmiset, jotka muistavat tuon sodan, tai vieläpä ovat taistelleet siinä, alkavat olla harvassa. Mutta vaikka ihmiset katoavat, muistot ja tieto pysyvät. Me tiedämme, että ilman tämän sukupolven uhrausta ja tekoja Suomi ei välttämättä olisi itsenäinen maa, ainakin se olisi hyvin erilainen kuin nyt. 

Veteraanit saivat pidettyä Suomen itsenäisyyden, mutta hinta oli kova niin Suomen valtion kuin yksittäisen ihmisenkin näkökulmasta. On vaikea edes kuvitella sitä ahdistusta ja epävarmuutta, jonka sodan julmuus ja mielettömyys syövyttivät sotiemme veteraaneihin ja lottiin. Sodan päätyttyä tunteettomuus ja jatkuva kuolemanvaara siirtyivät koteihin, muuttuen painajaisiksi ja syyllisyyden sekä pelon tunteiksi. Miehet jättivät rintaman, mutta rintama ei heitä. Näin sota ja sen kokemukset heijastuivat myös veteraanien ja lottien lapsiin. Myös heidän lapsensa tapasivat sodassa olleita, siis isovanhempiaan, ja saattoivat kuulla jopa enemmän tuosta paljolti vaietusta aiheesta, kuin vanhempansa. 

Heidän lapsensa, eli minun ikäluokkani, ovat, siis olemme, uudessa asemassa. Me alamme olla jo melko kaukana sodista. Vaikka jokaisen isovanhempani isä taisteli sodassa, en ole tavannut heistä yhtäkään, vaan kaiken, mitä heistä tiedän, olen kuullut vanhemmiltani ja isovanhemmiltani. Tietysti jotkut meistäkin ovat tavanneet oman sukunsa veteraaneja, mutta suurimmalle osalle he ovat enää tarinoita ja kasvoja vanhoissa valokuvissa. 

Ikäpolveni toinen kokemus veteraaneista ovat tietenkin Linnan juhlat. Siellä veteraanit saapuvat kättelemään presidenttiparia ensimmäisinä, ja usein jotakuta heistä haastatellaan vielä erikseen. Muistan hämmästellen katsoneeni, kuinka virkeitä ja hyväntuulisia useimmat ovat. Ehkä tuo iloinen asenne onkin auttanut heitä jaksamaan sodan muistojen kanssa. Minun neljästä isopapastani kukaan ei kaatunut rintamalla. Kolme ei puhunut sodasta kuin aseveljien kesken, mutta neljännellä juttua riitti - vähän liiaksikin asti. Olen kuullut hänen kertoneen taisteluiden loppuvaiheesta, kun puna-armeijan vielä pommittaessa suomalaisten oli pitäydyttävä vastaamasta tuleen. Isoisoisäni päätti vaihtaa asemaansa oikeastaan muuten vain, ja aivan pian hänen jättämäänsä kohtaan oli ammuttu pommi. Hänellä oli aina positiivinen elämänasenne, huolimatta sodasta ja pitkästä leskeydestä. Hän kuoli viimeisenä neljästä isoisoisästäni. 

Myös kirjallisuus on hyvä tapa lähestyä sotaa. Monet ikäluokastani ovat lukeneet Tuntemattoman sotilaan, tai ainakin nähneet siihen perustuvan elokuvan. Täytyy sanoa, että vasta kirjan luettuani tajusin, kuinka nuoria sotiemme veteraanit todella olivat rintamalle lähtiessään ja siellä taistellessaan. Linna on kuvannut sotaa realistisesti, mutta silti uskon saaneeni vain kalpean aavistuksen niistä kauheuksista, jota sotilaat rintamalla kokivat ja kohtasivat. 

Tietenkin me olemme kuulleet sodasta myös koulussa historiantunneilla, jolloin yksittäisten kertomusten lisäksi kokonaiskuva sodasta, Suomessa ja Euroopassa, on täydentynyt. Joka kerta käydään läpi myös se, miten pieni Suomi pystyi torjumaan Neuvostoliiton hyökkäyksen ja välttämään miehityksen. Edelleen minua kummastuttaa tuo totuus. Kuinka se todella oli mahdollista? Tiedän, että hyvien strategioiden ja sattuman lisäksi valtava merkitys oli sillä asevelihengellä, joka Suomen armeijaan syntyi, ja sillä sinnikkyydellä, jolla suomalaiset puolustivat kotimaataan. Me nuoret saamme kiittää paljosta heitä. Ilman veteraaneja ja lottia Suomi ei olisi näin vapaa, demokraattinen, tasa-arvoinen ja kaunis maa. Nuoret kiittävät. 

Kansaa kun uhkasi kuolema, me kaaduimme puolesta sen. Pidä itsesi uhriin valmiina, myös polvi vastainen. 

Teksti Kuortaneen sankarihaudan muistomerkissä